Eilen aika pysähtyi. Seisoin suurtorilla, söin vehnäsämpylää ja katsoin, kun ihmiset menivät ohi. Haitaristi soitti tunnettujakin tunnetumpia ja jo huonoksi vitsiksi muodostuneita teoksia, kuten Bachin Toccataa ja Fugaa (d-molli), Bachelbelin Canonia ja Giqueta ja Vivaldin neljästä vuoden ajasta Kevät-osaa (allegro). Tosin Kevät sopi tähän kuin nakutettu. Aurinko paistoi alhaalta ja koko tori oli varjossa. Lämmintä ihanat kymmenen astetta ja omenapuutkin jo kukassaan. Varjosta ja viileästä tuulesta huolimatta, kirkontornit heijastivat valon kauniina sädekehänä katsojan silmiin. Jos katsoja vain osaa pysähtyä. Pysähtyä kuuntelemaan sen, mitä maailma yrittää kertoa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kukaan muu ei pysähtynyt. Ohitseni kiisi turisteja, jotka ohi mennessään valokuvasivat poseeraavia tuttaviaan ja sukulaisiaan säveltäjäpatsaan edessä. Ohitse meni äiti lapsensa kanssa, vanhus keppeineen, yksi pari poliiseja ja lukemattomia muita ihmisiä, mutta kukaan ei kuunnellut. Eikä kuullut. "Me emme ole yksin. Kaikki me olemme ihmisiä, joista moni on yksin, nälkäinen tai kylmissään, mutta kukaan ei pysähdy auttamaan." Pohdin omaa moraaliani, omaa kasvamistani ihmisten parissa. Näiden lyhyiden kuukausien aikana silmäni ovat avautuneet näkemään pienen osan siitä, mitä me todella olemme. Ja vain yksi pieni hymy voi riittää yksinäiselle ensiavuksi, valaisemaan tietä hetkeksi eteenpäin.