maanantai, 18. helmikuu 2008

Viidennen viikon päätös

On 83,9 kiloa.

En tajua, että miten ihminen voi tällä tavoin stressata, vaikka sitä yrittää välttää kertomalla itselleen, että se ei auta.

Eihän se auta niin ei.

maanantai, 11. helmikuu 2008

Päivä 28. - viikko 4 takana

Ja paino edelleen 83,3 kg. (Samoin pitting-ödeema palasi. Olen miettinyt, että lieneekö kuukautisilla tuohon turvotukseen osallisuutensa.) Aurinkö paista jälleen kirkkaalta taivaalta. Aivan kuten koko viikonlopun. Lauantaina oli jopa niin lämmin, että ulkona tarkeni t-paidassa. Kävin lenkillä: aivan kuten koko muukin kaupunki. Koko ajan sai olla väistämässä, eikä hiljaisuudesta tai rauhasta ollut edes toivoa. En ymmärrä, että miten tähän maahan mahtuu näin paljon ihmisiä elämään niinkin sovussa, kuin nyt.

perjantai, 8. helmikuu 2008

Päivä 25.

Eilen aika pysähtyi. Seisoin suurtorilla, söin vehnäsämpylää ja katsoin, kun ihmiset menivät ohi. Haitaristi soitti tunnettujakin tunnetumpia ja jo huonoksi vitsiksi muodostuneita teoksia, kuten Bachin Toccataa ja Fugaa (d-molli), Bachelbelin Canonia ja Giqueta ja Vivaldin neljästä vuoden ajasta Kevät-osaa (allegro). Tosin Kevät sopi tähän kuin nakutettu. Aurinko paistoi alhaalta ja koko tori oli varjossa. Lämmintä ihanat kymmenen astetta ja omenapuutkin jo kukassaan. Varjosta ja viileästä tuulesta huolimatta, kirkontornit heijastivat valon kauniina sädekehänä katsojan silmiin. Jos katsoja vain osaa pysähtyä. Pysähtyä kuuntelemaan sen, mitä maailma yrittää kertoa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kukaan muu ei pysähtynyt. Ohitseni kiisi turisteja, jotka ohi mennessään valokuvasivat poseeraavia tuttaviaan ja sukulaisiaan säveltäjäpatsaan edessä. Ohitse meni äiti lapsensa kanssa, vanhus keppeineen, yksi pari poliiseja ja lukemattomia muita ihmisiä, mutta kukaan ei kuunnellut. Eikä kuullut. "Me emme ole yksin. Kaikki me olemme ihmisiä, joista moni on yksin, nälkäinen tai kylmissään, mutta kukaan ei pysähdy auttamaan." Pohdin omaa moraaliani, omaa kasvamistani ihmisten parissa. Näiden lyhyiden kuukausien aikana silmäni ovat avautuneet näkemään pienen osan siitä, mitä me todella olemme. Ja vain yksi pieni hymy voi riittää yksinäiselle ensiavuksi, valaisemaan tietä hetkeksi eteenpäin.

torstai, 7. helmikuu 2008

Päivä 24.

Ja jälleen iskevät byrokratian tulet kipinää. Tästä ei kyllä tule yhtään mitään. Jokaiselle asialle on oma lomakkeensa ja niitäkin pitää täyttää ties kuinka monena kappaleena.

Samoin ihmisten tietoon saatettavat asiat on haudattu jonnekin nurkkaan toiselle puolelle kaupunkia, jonne ei koskaan ole asiaa. Tänäänkin oli luennon paikka siirretty toiselle puolelle sairaalaa ja asiasta ilmoitettu yliopiston ilmoitustaululla. Me emme IKINÄ käy yliopistolla, koska meillä ei ole siellä opintoja. Plus se on kuuden kilsan päässä varsinaisesta opiskelupaikasta. No, onnekseni minulla on tuttava, joka oli vahingossa törmännyt lappuun ja pisti minulle tekstarin, että luento onkin sitten kirralla sisätautien sijaan. Huh!

Vettä pitäisi juoda hitusen enemmän. Ainakin itselleni on taas ruvennut tulemaan päänsärkyjä ja useimmiten se johtuu just tuosta.

P.S. Eilen satoi kaatamalla, tänään paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Tällaista tämä elämä on.

keskiviikko, 6. helmikuu 2008

Päivä 23.

Takapakkia asioiden hoidossa. Näillä näkymin en nilkkatukea tuettuna saa. Sairaskassalta tuli hyvin lyhyt ja ytimekäs vastaus hakemukseen.

Ja muutenkin byrokratian pyörät jylläävät jälleen. Asiat hoituvat tooodeeellllaaaa hitaasti.

Paastokausi tosiaan alkoi.

Minä menen päiväunille.